Will Smith esittää Ben Thomasia, miestä joka puuttuu muiden ihmisten elämään. Elokuvan alussa Benin motiivit jätetään tarkoituksella epäselväksi. Onko hän hyvä vai paha hahmo? Tarinan edetessä miehen historiaa valoitetaan hieman, nopeiden flashbackejen muodossa. Samalla myös motiivit alkavat avautumaan. Tämä on tehty siinä mielessä nautinnolliseksi, että fläsärit ovat nopeita ja epäselviä. Hyvin pitkälle elokuvaa jää katsojalle arvailujen varaan miehen tarkoitusperät.
Tarina kulkee, ja alussa erillaiset ihmiskohtalot nivoutuvat Thomasin kautta yhteen. Tässä mielessä elokuvasta tulee hieman mieleen Crash. Tunnelma on melankolinen, eikä sitä voi sanoa hyvän mielen elokuvaksi. Elokuvan loppu jättää katsojalle pohdittavaa päähahmon tekemästä valinnasta, päätös ei ole yksioikoinen.
Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan hyviä. Smithin esityksessä saisi olla vielä ehkä hieman lisää tuskaa, mutta silti rooli vedetään kohtuudella.
No se siitä, että kirjoittaisin spoilereita näihin. Elokuva vaan nojaa niin paljon hitaasti avautuvaan juoneen, että oli pakko olla armollinen:)
tiistai 16. kesäkuuta 2009
keskiviikko 3. kesäkuuta 2009
The Abandoned
41 vuotias Marie lähtee etsimään omaa menneisyyttään Venäjältä. Hän on saanut kirjeen asianajalta, jossa kerrotaan, että hän on perinyt maatilan. Kiinnostus herää, koska naisen historia on hämärän peitossa. Ainoana tietona omasta lapsuudesta on, että hänet on adoptoitu vauvana Englantiin. Myöskin vanhempien kohtalo on tuntematon. Matka perinnölle alkakoon.
Leffan miljöönä toimii lähinnä maatilan kummitustalo, jossa menneisyys, tulevaisuus ja nykyhetki sekoittuvat. Lavastus on erittäin onnistunut ja 40 vuotta tyhjillään ollut tönö tuntuu sykkivän historian pahuutta. Elokuva nojaakin pitkälle aavemmaisen tunnelmaan, suspenseä unohtamatta. Monessa mielessä elokuvasta tulee mieleen Kingin 1408, jossa henkimaailman leikkikenttänä toimii maatila ja sen lähiympäristö, eikä hotellihuone.
Elokuva on kaukana perus B-luokan teinikauhusta, joissa ärsyttävien henkilöiden kuolemaa melkeinpä odottaa, eikä pelkää. Pätkä onkin erittäin toimivaa kauhua. Ainoastaan ärsyttävänä piirteenä on hieman ontuva selitys, miksi tila on sellainen kun se on. Toisaalta uskottavuus ei ole kauhuleffojen vahvoja piirteitä muutenkaan.
Eli genre diggarina pidin!
Leffan miljöönä toimii lähinnä maatilan kummitustalo, jossa menneisyys, tulevaisuus ja nykyhetki sekoittuvat. Lavastus on erittäin onnistunut ja 40 vuotta tyhjillään ollut tönö tuntuu sykkivän historian pahuutta. Elokuva nojaakin pitkälle aavemmaisen tunnelmaan, suspenseä unohtamatta. Monessa mielessä elokuvasta tulee mieleen Kingin 1408, jossa henkimaailman leikkikenttänä toimii maatila ja sen lähiympäristö, eikä hotellihuone.
Elokuva on kaukana perus B-luokan teinikauhusta, joissa ärsyttävien henkilöiden kuolemaa melkeinpä odottaa, eikä pelkää. Pätkä onkin erittäin toimivaa kauhua. Ainoastaan ärsyttävänä piirteenä on hieman ontuva selitys, miksi tila on sellainen kun se on. Toisaalta uskottavuus ei ole kauhuleffojen vahvoja piirteitä muutenkaan.
Eli genre diggarina pidin!
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Twilight - Houkutus
Elokuvan juonikuvio kertoo teini-ikäisestä tytöstä joka muuttaa äitinsä luota Arizonasta isänsä hoiviin, Washingtonin Forksiin. Syy muuttoon lienee joku teinin kapinallisuuden osoitus. Uudessa kaupungissa tyttö tutustuu perheeseen ja varsinkin sen poikaan joka osottautuu vampyyriksi, vanha Romeo & Juliet asetelma on valmis.
Leffa pyörii lähinnä kahden teinin epätoivoisessa rakkaudessa, koska eihän se ole helppoa kun vampyyri ja ihminen tapailevat. Suurin osa "vegaani"vampyyriperheestä kumminkin hyväksyy tämän niin kliseisen suhteen ja blaablaa.
Mennäänpä siis asiaan. En voisi äkkiä keksiä elokuvaa jota olisin vihannut näin paljon. Jouduin katsomaan leffan kolmessa osassa, ihan vain sen takia, että saisin tuskan tasoitettua. Sain melkeinpä fyysisia pahanolon tunteita katsoessani tuota "emmä nyt voi sun kaa alkaa, kun oot mulle huumetta ja en pysty olla purematta sua" - "kyllä sä voit kun rakastat mua niin paljon" tuubaa.
Ainut hyvä elementti oli pahat vampyyrit vs. hyvät vampyyrit asettelu, jota olisi kyllä voinut ammentaa hieman enemmän. Sillon kun minä olin nuori, niin teinivampyyrileffat viellä rokkas. Ihan vain vertailuna The Lost Boys, josta voisin jossain välissä kirjoittaa arvostelun.
Leffa pyörii lähinnä kahden teinin epätoivoisessa rakkaudessa, koska eihän se ole helppoa kun vampyyri ja ihminen tapailevat. Suurin osa "vegaani"vampyyriperheestä kumminkin hyväksyy tämän niin kliseisen suhteen ja blaablaa.
Mennäänpä siis asiaan. En voisi äkkiä keksiä elokuvaa jota olisin vihannut näin paljon. Jouduin katsomaan leffan kolmessa osassa, ihan vain sen takia, että saisin tuskan tasoitettua. Sain melkeinpä fyysisia pahanolon tunteita katsoessani tuota "emmä nyt voi sun kaa alkaa, kun oot mulle huumetta ja en pysty olla purematta sua" - "kyllä sä voit kun rakastat mua niin paljon" tuubaa.
Ainut hyvä elementti oli pahat vampyyrit vs. hyvät vampyyrit asettelu, jota olisi kyllä voinut ammentaa hieman enemmän. Sillon kun minä olin nuori, niin teinivampyyrileffat viellä rokkas. Ihan vain vertailuna The Lost Boys, josta voisin jossain välissä kirjoittaa arvostelun.
Big White
Elokuva kertoo tarinan ihmisistä jotka asuvat pienessä kaupungissa Alaskassa. Tarinassa matkailuyrittäjä lavastaa oman veljensä kuoleman vakuutusrahojen toivossa.
Juoni on peruskomedia kamaa. Mikä tuo elokuvaan potkua on sen miljöö ja ihmiset. Kaupungissa on oma masentunut tunnelmansa. Valitettavasti ei päästä ihan Twin Peaks tasolle, mutta jotain sentään. Hienoin osa pätkässä on ehdottomasti henkilöhahmot. Käsikirjoitus on erinomainen ja vaikka elokuvassa on hieman vinksahtanut tunnelma, pystyvät näyttelijät vetämään omat roolinsa uskottavasti ja tunteella läpi.
Ehdottomasti pidän, vaikka en muuten niin genrestä diggaile.
Juoni on peruskomedia kamaa. Mikä tuo elokuvaan potkua on sen miljöö ja ihmiset. Kaupungissa on oma masentunut tunnelmansa. Valitettavasti ei päästä ihan Twin Peaks tasolle, mutta jotain sentään. Hienoin osa pätkässä on ehdottomasti henkilöhahmot. Käsikirjoitus on erinomainen ja vaikka elokuvassa on hieman vinksahtanut tunnelma, pystyvät näyttelijät vetämään omat roolinsa uskottavasti ja tunteella läpi.
Ehdottomasti pidän, vaikka en muuten niin genrestä diggaile.
Capote
Vuonna 1957 Holcombissa Kansasissa murhattiin kokonainen perhe kotitaloonsa. Perheeseen kuului isä, äiti, tytär ja poika. Tekijöiksi paljastui kaksikko: Richard "Dick" Eugene Hickock ja Perry Edward Smith. Tapahtumista ja murhaajista Truman Capote kirjoitti kirjan In Cold Blood. Elokuva kertoo Truman Capotesta ja In Cold Bloodin kirjoittamisesta.
Elokuva nojaa suuresti Capoten henkilöhahmoon. Capote esitetään älykkäänä, ihmisenä joka haluaa olla juhlien keskipiste, herkkänä, mutta kumminkin narsistisena ja kusipäisenä. Tämä luo henkilöön kompleksisuutta muitten ihmisten kanssa.(jos tuo ei ollut tekoälykkäin lause mitä meikän tuottanu, niin mikä sitten?) Elokuva ei jätä myöskään epäselväksi Trumanin seksuaalista suuntautumista, mikä lisää hahmon omaperäisyyttä. Philip Seymor Hoffman vetää roolin äärettömän hyvin ja tässä tapauksessa oscar on mennyt oikeaan osoitteeseen. Muutenkin elokuva on tyylillä näytelty, erityisesta Hoffmanin lisäksi esiin nousee Clifton Collins Jr. Perry Smithinä. Perry näytetään surumielisenä ja sympaattisena miehenä. Mutta loppujen lopuksi hän on se joka pistää murhat suorituasteelle. Hänen kumppaninsa Dick Hickock on taas yksinkertainen ja brutaalin oloinen kaveri.
Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja tasaisen ahdistava. Alussa Truman on onnellinen kirjastaan ja valitsemastaan aiheesta. Capote tulee kumminkin läheiseski Perryn kanssa. Osasyynä tähän on heidän hyvin samankaltainen menneisyys. Ystävyys Perryn kanssa luo ongelman. Kirjaa ei voi kirjoittaa valmiiksi ennen kuin juttu sulkeutuu. Mikä tarkoittaa kuolemantuomituille joko tuomion täytäntöönpanoa, tuomion muuttamista vankeusrangaistukseksi tai sitten mahdollista, mutta äärimmäisen epätodennäköistä vapauttamista. Moraalisesti olisi väärin että näin julmista teoista pääsisi vapaaksi, mutta toisaalta ystävän menettäminen on toisessa vaa’an kupissa. Eli vaikeaksi menee. Loppua kohden Capote ahdistuu viellä enemmän ja hänen huonot piirteensä korostuvat entistä enemmän. Se että miten tässä sitten käy? Sitä en enää kehtaa paljastaa koska spoilausaste alkaa olla jo nyt korkea.
Elokuva nojaa suuresti Capoten henkilöhahmoon. Capote esitetään älykkäänä, ihmisenä joka haluaa olla juhlien keskipiste, herkkänä, mutta kumminkin narsistisena ja kusipäisenä. Tämä luo henkilöön kompleksisuutta muitten ihmisten kanssa.(jos tuo ei ollut tekoälykkäin lause mitä meikän tuottanu, niin mikä sitten?) Elokuva ei jätä myöskään epäselväksi Trumanin seksuaalista suuntautumista, mikä lisää hahmon omaperäisyyttä. Philip Seymor Hoffman vetää roolin äärettömän hyvin ja tässä tapauksessa oscar on mennyt oikeaan osoitteeseen. Muutenkin elokuva on tyylillä näytelty, erityisesta Hoffmanin lisäksi esiin nousee Clifton Collins Jr. Perry Smithinä. Perry näytetään surumielisenä ja sympaattisena miehenä. Mutta loppujen lopuksi hän on se joka pistää murhat suorituasteelle. Hänen kumppaninsa Dick Hickock on taas yksinkertainen ja brutaalin oloinen kaveri.
Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja tasaisen ahdistava. Alussa Truman on onnellinen kirjastaan ja valitsemastaan aiheesta. Capote tulee kumminkin läheiseski Perryn kanssa. Osasyynä tähän on heidän hyvin samankaltainen menneisyys. Ystävyys Perryn kanssa luo ongelman. Kirjaa ei voi kirjoittaa valmiiksi ennen kuin juttu sulkeutuu. Mikä tarkoittaa kuolemantuomituille joko tuomion täytäntöönpanoa, tuomion muuttamista vankeusrangaistukseksi tai sitten mahdollista, mutta äärimmäisen epätodennäköistä vapauttamista. Moraalisesti olisi väärin että näin julmista teoista pääsisi vapaaksi, mutta toisaalta ystävän menettäminen on toisessa vaa’an kupissa. Eli vaikeaksi menee. Loppua kohden Capote ahdistuu viellä enemmän ja hänen huonot piirteensä korostuvat entistä enemmän. Se että miten tässä sitten käy? Sitä en enää kehtaa paljastaa koska spoilausaste alkaa olla jo nyt korkea.
King Kong
Peter Jackson on iskenyt sormensa uuteen kunnianhimoiseen leffaprojektiin. Toisin kuin LOTR, King Kong on remake jo klasikkomainetta nauttivasta elokuvasta. Ennen kuin olin pätkän nähnyt, ei itselläni voinut tulla mieleen kuin Tim Burttonin yritelmä Apinoiden Planeetasta. Näissä lahjakkaatkin elokuvan tekijät voivat kämmätä.
Elokuva on kaunista katseltavaa. Tehosteita käytetään niin kuin niitä pitää, eli kuljettamaan itse tarinaa, ja tämänhän Jackson osaa. Näyttelijät näyttelevät hyvin, mutta tälläisessä audio/visuaalisessa tykityksessä roolisuoritukset luonnollisesti laimenevat. Tämä versio tuo valkokankaalle yksinäisen ja surumielisen King Kongin, jonka kaikki lajitoverit ovat kuolleet. Vaikka onkin viidakon kovin jätkä, ei silti ole kivaa kun ei ole kavereita *snif*.
Ja sitten se asia mikä meikäläistä ärsyttää. Elokuva on kaikessa elokuvallisessa mielessä hyvä. On näyttävyyttä, raflaava juoni, kohtaukset toimivat, äänimaailma on hieno, roolisuoritukset hyviä ja syvyyttäkin löytyy. Kaikkea on hieman liikaa ja tämä särähtää minulle. Samakuin LOTR:ssa, elokuva tuntuu liian hiotulta ja särmä puuttuu. Mutta silti mittari jää plussan puolelle ja reilusti.
Elokuva on kaunista katseltavaa. Tehosteita käytetään niin kuin niitä pitää, eli kuljettamaan itse tarinaa, ja tämänhän Jackson osaa. Näyttelijät näyttelevät hyvin, mutta tälläisessä audio/visuaalisessa tykityksessä roolisuoritukset luonnollisesti laimenevat. Tämä versio tuo valkokankaalle yksinäisen ja surumielisen King Kongin, jonka kaikki lajitoverit ovat kuolleet. Vaikka onkin viidakon kovin jätkä, ei silti ole kivaa kun ei ole kavereita *snif*.
Ja sitten se asia mikä meikäläistä ärsyttää. Elokuva on kaikessa elokuvallisessa mielessä hyvä. On näyttävyyttä, raflaava juoni, kohtaukset toimivat, äänimaailma on hieno, roolisuoritukset hyviä ja syvyyttäkin löytyy. Kaikkea on hieman liikaa ja tämä särähtää minulle. Samakuin LOTR:ssa, elokuva tuntuu liian hiotulta ja särmä puuttuu. Mutta silti mittari jää plussan puolelle ja reilusti.
Matti
Matti, tämä kansallissankarimme. Mies jonka tarina voi syntyä vain suomessa. Maailman parhaasta mäkihyppääjästä, ryvetyksi koko kansan pelleksi. Mies johon jokainen suomalainen voi tavalla tai toisella samaistua.
Leffa itsessään on selvää Aleksi Mäkelää, pikku hauskoine vitseineen, ja perisuomalaisen elokuvan mukaisten tilannekomiikoiden kanssa. Siinnä missä Mäkelän aikaisemmassa rainassa Pahat Pojat viinalla ei rällätty, niin tässä rällätään. Ehkä tällä kertaa ollaan päästy pikkaisen lähemmäksi itse henkilöhahmoja kuin aikaisemmin, siitä suuri plussa. Jasper Pääkkönen näyttelee ihan hyvin kuvitteellista Mattia ja Elina Hietala kuvitteellista Tainaa(tämä roolihahmo on ilmeisesti kaikkein kauimpana mistään oikeasta henkilöstä). Mutta kovimmat näyttelijäsuoritukset tulevat Elina Khnitilältä, joka esittää Mirvaa(Merviä) ja Peter Franzenilta, joka esittää Nick Nevadaa(Maick Sierraa). Khnitilä onnistuu erinomaisesti näyttelemään jo hieman ikääntynyttä, ”hieman” alkoholisoitunutta ja hieman kiimaista miljonäärinaista. Ja Franzen tekee elämänsä roolin Nick Nevadana. Olen aikaisemmin pitänyt Franzenia näyttelijänä joka pelaa enemmät ulkonäkönsä kuin näyttelijätaitojensa pohjalle, mutta ei tässä rainassa. Nevadan kaltaisista nilkkiä ei ole suomen elokuvahistorian aikana koettu ja olisi kova myös isoilla areenoilla. Mieleen tulee Val Kilmer, John Holmesina Wonderland Murderissa.
Muuten leffa on välillä hieman tasapaksu ja ehkä Matista annettaan ehkä turhan naiivi kuva. En voi olla itse uskomatta ettei Masa olisi itse myös suurilta osin syyllinen omiin törttöilyihinsä. Silti leffa on mainiota viihdettä ja itse en tuntenut oloani pitkästyneeksi kertaakaan elokuvan aikana.
Leffa itsessään on selvää Aleksi Mäkelää, pikku hauskoine vitseineen, ja perisuomalaisen elokuvan mukaisten tilannekomiikoiden kanssa. Siinnä missä Mäkelän aikaisemmassa rainassa Pahat Pojat viinalla ei rällätty, niin tässä rällätään. Ehkä tällä kertaa ollaan päästy pikkaisen lähemmäksi itse henkilöhahmoja kuin aikaisemmin, siitä suuri plussa. Jasper Pääkkönen näyttelee ihan hyvin kuvitteellista Mattia ja Elina Hietala kuvitteellista Tainaa(tämä roolihahmo on ilmeisesti kaikkein kauimpana mistään oikeasta henkilöstä). Mutta kovimmat näyttelijäsuoritukset tulevat Elina Khnitilältä, joka esittää Mirvaa(Merviä) ja Peter Franzenilta, joka esittää Nick Nevadaa(Maick Sierraa). Khnitilä onnistuu erinomaisesti näyttelemään jo hieman ikääntynyttä, ”hieman” alkoholisoitunutta ja hieman kiimaista miljonäärinaista. Ja Franzen tekee elämänsä roolin Nick Nevadana. Olen aikaisemmin pitänyt Franzenia näyttelijänä joka pelaa enemmät ulkonäkönsä kuin näyttelijätaitojensa pohjalle, mutta ei tässä rainassa. Nevadan kaltaisista nilkkiä ei ole suomen elokuvahistorian aikana koettu ja olisi kova myös isoilla areenoilla. Mieleen tulee Val Kilmer, John Holmesina Wonderland Murderissa.
Muuten leffa on välillä hieman tasapaksu ja ehkä Matista annettaan ehkä turhan naiivi kuva. En voi olla itse uskomatta ettei Masa olisi itse myös suurilta osin syyllinen omiin törttöilyihinsä. Silti leffa on mainiota viihdettä ja itse en tuntenut oloani pitkästyneeksi kertaakaan elokuvan aikana.
Sin City
Kuultuani ensimmäisen kerran tästä elokuvaprojektista, olin lievästi sanottuna pelonsekaisen jännittynyt. Vaikka Robert Rodriguez kuuluu mielestäni toimintaohjaajien ehdottomaan kärkeen, niin totuushan on se, että Frank Millerin Sin City-sarjakuvat ovat olleet minulle melkein uskonnollisia painotuotteita
Elokuva ei ole pettymys. Elokuva sisältää tarinoita monesta SC-abumista. Värimaailma on esikuvansa mukainen, eli mustavalkoinen ja rainasta voi pongata lähes yksi yhteen samoja frameja kuin sarjakuvista. Itseeni on aina uponnut tuollainen antisankarimeininki ja tässä sitä jaellaan kunnolla, elokuvassa ei ole yhtään aidosti hyvää hahmoa ja mikäs sen mukavampaa? Miehet ovat rumia ja kovia. Toisaalta naiset stereotypisesti kauniita ja avuttomia, paitsi tietenkin vanhankaupungin tytöt. Sarjakuvien tunnelma on saatu tuotua uskomattoman hyvin liikkuviin kuviin. Elokuva on ehkä paras näkemäni versio mistään aikasemmin, painetussa muodossa, olevasta tuotoksesta. Elokuva pääsee myös visuaalisesti todella kovalle tasolle ja pitää tasonsa alusta loppuun.
Elokuvassa on raudanlujia roolisuorituksia, mutta yksi on ylitse muiden. Mickey Rourke tekee mahtavan roolisuorituksen Marvina. Juuri tuollaiseksi olin Marvin kuvitellutkin. Toinen kova suoritus on Elijah Wood, tämän jälkeen häntä ei tulla muistamaan enää tyhmänä hobittina vaan psykopaattikannibalisti Kevininä!
No mikä siinnä Sin Cityssä yleensä sitten viehättää? Se että se on suoraviivaisesti se mikä se on, olkoonkin kliseinen. Sin City on tarinaltaan rujo väkivallan ylistys, jossa kaikki asiat voidaan hoitaa nyrkein ja luodein.
Elokuva ei ole pettymys. Elokuva sisältää tarinoita monesta SC-abumista. Värimaailma on esikuvansa mukainen, eli mustavalkoinen ja rainasta voi pongata lähes yksi yhteen samoja frameja kuin sarjakuvista. Itseeni on aina uponnut tuollainen antisankarimeininki ja tässä sitä jaellaan kunnolla, elokuvassa ei ole yhtään aidosti hyvää hahmoa ja mikäs sen mukavampaa? Miehet ovat rumia ja kovia. Toisaalta naiset stereotypisesti kauniita ja avuttomia, paitsi tietenkin vanhankaupungin tytöt. Sarjakuvien tunnelma on saatu tuotua uskomattoman hyvin liikkuviin kuviin. Elokuva on ehkä paras näkemäni versio mistään aikasemmin, painetussa muodossa, olevasta tuotoksesta. Elokuva pääsee myös visuaalisesti todella kovalle tasolle ja pitää tasonsa alusta loppuun.
Elokuvassa on raudanlujia roolisuorituksia, mutta yksi on ylitse muiden. Mickey Rourke tekee mahtavan roolisuorituksen Marvina. Juuri tuollaiseksi olin Marvin kuvitellutkin. Toinen kova suoritus on Elijah Wood, tämän jälkeen häntä ei tulla muistamaan enää tyhmänä hobittina vaan psykopaattikannibalisti Kevininä!
No mikä siinnä Sin Cityssä yleensä sitten viehättää? Se että se on suoraviivaisesti se mikä se on, olkoonkin kliseinen. Sin City on tarinaltaan rujo väkivallan ylistys, jossa kaikki asiat voidaan hoitaa nyrkein ja luodein.
Walk The Line
Tämä on elokuva countrylegenda Johnny Cashista.
Elokuvan kulku on perus rokkitähti kamaa. Ensin ei olla mitään, sitten menestytään, alamäki, kera nautintoaineiden ja comeback. Mutta niin se kai toimii noissa rokkipiireissä. Cash tuodaan elokuvassa esille erittäin vaikeasti lähestyttävänä ihmisenä, jolla on myös suuria mörköjä kaapissa. Näistä suurimpana oman veljen kuolema lapsuudessa ja tästä aiheutuva syyllisyys. Myös suhde faijaan on vaikea, koska Johnnyn veli Jack on ollut perheen kultapoika ja isä toivoo että Johnny olisi mennyt Jackin puolesta. Vaikka Cash haalisi mitä maallista omaisuutta, isä ei arvosta.
Walk The Linessa, Cash kuvataan miehenä joka on ulosanniltaan erittäin pidättyväinen, ehkä hieman pois työntävä. Ihmisenä jota ei kukaan osaa auttaa, eikä hän osaa auttaa itseään(kovin helposti). Miehen hiljainen ja järkähtämätön luonne tuhoaa loppujen lopuksi miestä itseään ja milläs sitä itsetuhoa on mukavampi vauhdittaa kuin alkoholilla ja huumeilla. Nooh ei kannata kirvestä kaivoon heittää, kuten jo alussa mainitsin tulee myös comeback.
Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan hyviä. Joaquin Phoenix vetää pääroolin tyylillä, eikä Reese Whiterspoon ole June Cartterina sen huonompi. Pari näyttelee komeasti kompleksisoitunutta ihmisuhdetta, joka roikkuu vihan ja rakkauden välissä. Kova veto pätkästä löytyy myös sivuroolista, nimittäin Waylon Payne, Jerry Lee Lewisina ja nähdään pätkässä myös itse Kuningaskin.
Elokuva on hieno elämäkerta ja se kannattaa nähdä vaikka rock’n rollista ei niin pitäisikään. Kerronnaltaan elokuva on miehen mukainen, eli hyvin hilllitty. Musiikilliselta anniltaan leffa osui todellakin allekirjoittaneen tontille.
Elokuvan kulku on perus rokkitähti kamaa. Ensin ei olla mitään, sitten menestytään, alamäki, kera nautintoaineiden ja comeback. Mutta niin se kai toimii noissa rokkipiireissä. Cash tuodaan elokuvassa esille erittäin vaikeasti lähestyttävänä ihmisenä, jolla on myös suuria mörköjä kaapissa. Näistä suurimpana oman veljen kuolema lapsuudessa ja tästä aiheutuva syyllisyys. Myös suhde faijaan on vaikea, koska Johnnyn veli Jack on ollut perheen kultapoika ja isä toivoo että Johnny olisi mennyt Jackin puolesta. Vaikka Cash haalisi mitä maallista omaisuutta, isä ei arvosta.
Walk The Linessa, Cash kuvataan miehenä joka on ulosanniltaan erittäin pidättyväinen, ehkä hieman pois työntävä. Ihmisenä jota ei kukaan osaa auttaa, eikä hän osaa auttaa itseään(kovin helposti). Miehen hiljainen ja järkähtämätön luonne tuhoaa loppujen lopuksi miestä itseään ja milläs sitä itsetuhoa on mukavampi vauhdittaa kuin alkoholilla ja huumeilla. Nooh ei kannata kirvestä kaivoon heittää, kuten jo alussa mainitsin tulee myös comeback.
Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan hyviä. Joaquin Phoenix vetää pääroolin tyylillä, eikä Reese Whiterspoon ole June Cartterina sen huonompi. Pari näyttelee komeasti kompleksisoitunutta ihmisuhdetta, joka roikkuu vihan ja rakkauden välissä. Kova veto pätkästä löytyy myös sivuroolista, nimittäin Waylon Payne, Jerry Lee Lewisina ja nähdään pätkässä myös itse Kuningaskin.
Elokuva on hieno elämäkerta ja se kannattaa nähdä vaikka rock’n rollista ei niin pitäisikään. Kerronnaltaan elokuva on miehen mukainen, eli hyvin hilllitty. Musiikilliselta anniltaan leffa osui todellakin allekirjoittaneen tontille.
A long time ago...
Idea lähti aikoinaan kotisivuista, joissa arvostelin elokuvia. Kotisivuille kävi juuri niinkuin niille yleensä käy. Featureja olisi pitänyt olla, mutta ei aikaa/taitoja toteuttaa ja yllpitää niitä.
Joten blogi olkoon tämä helpompi vaihtoehto.
Katsotaan jos löytyisi jotain vanhoja arvosteluja, joilla aloittaa. Uusia sitten sitä mukaa, mitä kattelen ja kykenen kirjoittamaan.
Joten blogi olkoon tämä helpompi vaihtoehto.
Katsotaan jos löytyisi jotain vanhoja arvosteluja, joilla aloittaa. Uusia sitten sitä mukaa, mitä kattelen ja kykenen kirjoittamaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)